Yhteisopettajuus, missä mennään?

Kaikki alkoi rytinällä: uusi työpaikka, yhteisopettajuus ja VaNe. Uuden koulun saappaisiin astuimme elokuussa tiiminä. Rohkeasti yhteisopettajuuden nimeen vannoen, vaikka toinen oli vielä puolituntematon. Rohkeuden lisäksi asiassa toimi vaisto. Juttu luisti heti ja olimme heti samalla taajuudella. Olimme kummatkin tehneet tiivistä yhteistyötä entisten kollegoiden kanssa tahoillamme. Nyt tiedän eron yhteistyön ja yhteisopettajuuden välillä.

Takana on nyt muutama kuukausi tiivistä ja toimivaa yhteisopettajuutta. Meillä  on kolmekymmentäseitsemän hurmaavaa säihkysilmää seuranamme, kuusi väriä ja yksi luokka. Yhteisopettajuudessa oppilaat ovat aidosti yhteisiä. Mikä etu onkaan, kun voi jakaa omat huomiot kollegan kanssa. Vastuu opetuksesta, suunnittelusta ja oppilaiden hyvinvoinnista kannetaan yhdessä. Vanhemmilla on tiedossa ensisijainen yhteysopettaja.

Yhteisopettajuuteen pätee samoja sääntöjä kuin improvisaatioon: heittäydy, uskalla, luota ja älä tyrmää. Improvisaatio ei etene, jos vastanäyttelijä ei lähde juttuun mukaan ja heittäydy. Yhteisopettajuudessa ollaan alussa paljaana ja avoimena. Opettajan tärkein työkalu on oma persoona. Onhan se aika hurjaa, kun pääsee paljastamaan omat korttinsa, tällainen minä olen. Samalla otetaan toisen kortit ja ässät käyttöön.

Yhtyeisopettajuus vaatii yhteneviä pedagogeja. Arvomaailma, tarmo tehdä tehdä hommia, ja samat pedagogiikan suuntaviivat ovat toimivan yhteisopetuksen lähtökohtia.  Tapoja voi olla erilaisia, mutta keinot ja päämäärä tulee olla samat. Suunnitteluun käytettyä aikaa, eikä yhteisiä hommia lasketa, kun on sama työmoraali.

Yhteisopettajuus on avannut uuden maailman. Kollegan tuki on aina saatavissa, reflektio on välitöntä, kokemukset ovat yhteisiä ja arkea saa jakaa. Yhteisopettajuus on parhaimmillaan työystävyyttä.  Onhan se suoranainen onni, kun saa kulkea työpolkua yhdessä jakaen, pohtien, tutkaillen ja valmistellen. Etenkin kun toinen on vielä aidosti huikea ja taitava.
-M